Lankku iltapalaksi. Sopisiko testata? Vuoden loppuun asti tai tämän viikon...

Siis että mitä tarkoitan?
KuntoPlus lehden viime numerossa oli kirjoitus lankusta, joka sai minut vähän innostumaan.
Kyseessä on staattinen treeni, joka alussa kestää ehkä minuutin,korkeintaan kaksi, mutta joka yksinkertaisuudessaan, oikein suoritettuna, antaa hyvää lisätreeniä selän ja vatsan lihaksille.

Okei, kirjoitettiin minuutista, kahdesta, korkeintaan 10 minuutista. Guinness ennätys aiheessa oli 70+ -ikäisellä naisella (USA), joka oli jaksanut peräti vähän päälle 30 minuuttia! Jos et ole kokeillut, saatat miettiä mitä ihmeessä siinä on niin raskasta ettei jaksaisi... Kokeile, googlaamalla löydät kyllä ohjeet, niin näet miten raskasta...

Eka kerralla jaksoin 28 sekuntia. Huh!!! (Kuntoni on kyllä nollan alapuolella). Mutta kun löytää oikeat lihakset niin... seuraavana päivänä jaksoin minuutin. Eilen onnistuin 1,5 minuuttia. En varmaan pysty lisäämään suoritusaikaa tässä vauhdissa jatkossa mutta... Kun laittaa kellon (puhelimen "sekuntimittari") nenän eteen niin jaksaa ehkä 10 sekuntia vielä senkin jälkeen kun olisi muuten lopettanut...

Mihin tähtään? En 5 minuutin suoritukseen, en 10 minuutin suoritukseen... Siis minkä takia sitten?
Heppatätinä haluan saavuttaa paremman tasapainon, hyvien vatsa- ja selkälihaksien ansiosta, jotta saisin hevosen paremmin ymmärtämään mitä haluan sen tekevän, ilman että tasapainoni puhuu ihan toista kieltä. Palikat oikeille paikoilleen, jotta hevonen ymmärtää vihjeeni...

Jumppaohjelmia on vaikka kuinka monta, mutta jos ei jaksa, viitsi, niin ei niistä ole hyötyä. Jos tätä jaksaisi, ehtisi, viitsisi, edes muutaman kerran, niin pari minuuttia päivässä olisi hyvä asia kropalle. Mikä ettei!

Hevoset ja Ratsastus, TunneHeveonen, Hippos ja Hästfocus. Kaikki sisältävät mielenkiintoisia, hyödyllisiä artikkeleita. Ja saavat minut innostumaan, nyt pitää päästä ratsastamaan, kokeilemaan, kuuntelemaan hevosta, pehmenemään käsistään...

Toivottavasti nyt viikonloppuna!

Hippoksen kolumnisti Kyra Kyrklund jakaa aina hyviä ajatuksia ja ideoita sellaisessa muodossa, että maallikkokin saa siitä jotain, vaikka tuskin pystyy nostamaan laukkaa oikein! Pitäisi melkein kerätä hänen kirjoituksensa yhteen kansiin oppikirjaksi...

Myöhäinen lobelia saa näyttää komeuttaan vielä ennen lumen tuloa. Se ilmestyi tillikylvön seasta ehkä kuukausi sitten, kun olin siivoamassa vanhat ruukut pois. Ja se on niin söpö, en voinut heittää pois.

Pienikin kukka on komea. Kuten orkideat luonnossa. Muistan kerran löytäneeni pieniä villejä orkideoita (neidonkenkiä?) Kuusamon vaelluksella. Keskellä metsää. Oli ihmeellistä, että niin kaunis, pieni kukka loistaa siellä missä harvoin joku näkee sen komeutta. Paitsi minä...

Jos pitää silmät auki, niin saattaa nähdä harvinaisuuksia, tai ainakin kauneutta siellä, missä ei odottaisi sen löytävän.

Harava kädessä nautin tänään mukavan lämpöisestä syysilmasta. En ollut kovin ahkera. Ulkona on vielä paljon työtä tekemättä. Ja jos yöllä sattuisi tuulemaan niin tämänpäiväisestä haravoinnista ei ole mitään hyötyä, en vienyt lehtikasoja pois. Kun sattui tulemaan muuta eteen, laitoin vain kasat vähän piiloon aidan alle...

Yhdessä ruukussa on vielä unikkoa, ei enää kukkivaa, mutta lehdet ovat niin kauniita, kuin koristekaalin lehdet! En raaskinut heittää pois. Vielä.

Yhden tummansinisen orvokin toin eteisen ikkunalaudalle, jospa se ehtisi aueta silmiään vielä ennen pakkasen tuloa (eteiseen nimittäin kyllä pääsee pakkanen, ei heti mutta pikkuhiljaa). Tähän aikaan vuodesta iloitsee jokaisesta kukasta.

Kotimatkalla tänään näin tien vieressä kukkivan lupiinin!! Pitäisi valokuvata, että uskoisitte...

Ja kauppojen hyllyissä tontut jo muistuttavat joulun kiireistä...

Kukkaruukku jäi viime syksynä ulos pakkaseen ja halkesi. Eipä hätää, enpäs heittänyt sitä roskikseen, vaan... tänä kesänä se sai esiintyä puutarhan "sisustusdetaljina", kun istutin siihen lempivärisen orvokin ja pari muuta tainta. Ei se pramea ollut, mutta hymyilin aina (ainakin sisimässäni) kun kävelin sen ohi. Muuten huonosti kasvava/kukkiva osa pyöreää kukkapenkkiä sai ruukun koristeeksi!

Hevoset ja Ratsastus är en intressant... anteeksi, on mielenkiintoinen lehti. Aina. Viime lehdessä oli muun muassa pienen pieni kuva vuonohevosista ja silmäni tietenkin liimautuivat siihen ja kuvan tekstiin.

Rajavaellus on talli Imatran seudulla. Tallin vuonohevoset tanssivat kerran vuodessa näin syyskesän aikaan flamencoa ja mitä kaikkea, tällä kertaa Nightwishin tahtiin. Ratsastajien asut vaihtuivat valkoisista juhlahameista mustiin Nightwish-musiikkiin sopiviin pukuihin. Hevosethan olivat luonnostaan vaaleita mustine siimoineen...

(skrollaa ensimmäisen linkin sivua muutama kuva alaspäin niin näet...)
kuvia kuvia kuvia

En siis itse nähnyt esitystä. Mutta verkosta löysin muutama tosi tunnelmallista kuvaa. Kaunista! Sinä iltana oli kuulemma myös usvaa ja täysikuu. Luontokin antoi parhaansa!

Seitsemäntoistavuotias harmaahallakko ilman keski-iän kriisiä sai tehtäväkseen ravata rauhallisesti puomin ja pienenpienen esteen yli. Satulassa istui keski-iänkriisiä miettivä aikuinen heppa"tyttö". Yllätys tuli heti puomin jälkeen: vuonohevoseen iski ilo kuin kirkkaalta taivaalta ja pieni este ylitettiin suurella marginaalilla komealla hypyllä.

Mitä tästä opin? Ei tarvitse aina tuijottaa omia kipuja ja ongelmia, joskus saa tarttua "ohikulkevaan" ilosalamaan, ja hypätä kyytiin. Nauroin. Taisi olla hassu näky. Ei tyylipisteitä ainakaan... Harmaahallakko olisi mielellään jatkanut, minä en tällä kertaa uskaltanut. Mutta ehkä ensi kerralla...

Taitaa olla syksy ilmassa. Hevosten pirteys herää taas, kuuman kesän jälkeen.

Sieniä: tatteja, rouskuja, "munasieniä", ja sitten tämä munavoileipä! Löysin kyllä sen nimikin netistä, jostain sieni-sivusta, mutta en muista enää. Hyvin paistettu, sanoisin :)!
Ruokaa kyllä löytyisi jos osaisi tunnistaa syötävät ja varsinkin herkulliset! Varovaisuus on kuitenkin tässä tapauksessa elintärkeää. Tapaan sanoa, että otan sienen koriini vain jos olen 150 prosenttisesti varma, että se on syötävä. Tänä vuonna en ole oppinut uutta lajia, vaikka niin toivoisin. Ehkä ensi vuonna...

Aion kuitenkin oppia jotain uutta tänä vuonna. Olen ilmoittautunut pianokurssille. Katsotaan mitä tenniskyynärpääni sanoo siitä... ja miten käteni toimivat siinä tehtävässä! Nyt pitää vain hankkia alkeisoppikirja, nuottivihko ja mappi nuoteille...

Harjoittelin tenniskyynärpäätä vähän pari päivää sitten, kun leikkasin vuonisrouvan harjaa. Onneksi vuonis piti päänsä aika alhaalla, muuten olisin kyllä saanut särkyä jälkeenpäin. Mutta kivaa se oli, rauhallinen vuonis melkein nukkui treenin jälkeen ja minä sain leikata ja jutella samalla sen kanssa... Terapiaa!

Valokuvan tilalle tulee äkkinäisesti piirretty Paint-kuva. Vuonis se pitää olla, joka tapauksessa.

Mulla on nimittäin vain miniläppäri sylissä nyt (ja kissanpentu, mutta hänelläkään ei ole valokuvaa siirtää blogiin :)...) kun huomasin että pieni kirjoitus olisi aiheellinen. Ruotsinkieliseen sivuun on kyllä tullut kirjoituksia jonkin verran. Ja kuvia.

On ihmeellistä miten yhtäkkiä saa kirjoittaa syksy kesän tilalle. Milloin se tapahtui? Viikonlopun sää ei ainakaan ollut sen pahemmin syksyinen, niin lämmin ettei puutarhassa saanut mitään aikaan... Mutta lehdet kellastuvat ja sienet odottavat poimijaa. Se on kyllä varma syksyn merkki.

Äsken tuli sadekuuro, ei siis ollut aihetta mennä puutarhahommiin, eikä metsäänkään. Nyt aurinko taas paistaa, jospa kuitenkin löytyisi tänään muutama tatti, hiekkatatteja ja voitatteja on, mahdollisesti myös herkkutatti. Kunhan vaan eivät olisi niin madonsyömiä! Taidan mennä katsomaan. Samalla kun pyöräilen pienen lenkin tallin ja hevostarhan ohi, jospa saisin vähän varsankuvia pääni kovalevylle taas. Ovat niin suloisia, ja kun ikäero on vain muutama päivä niin ovat kuin kaksoset. Komeita oriinalkuja!

Tällaista ilmaa tilaan huomiseksi, tai ehkä jo tänään... jotta ratsastuskenttä olisi käyttökunnossa huomenna varattuun ratsastustuntiin. Olin tänä aamuna pienellä kävelyllä, näin millaiselta kenttä näytti yön sateiden jälkeen... :(.
No, ellei muuta, niin poutapäivä huomenna ainakin voi mahdollistaa rapaisen vuonohevosen kunnollisen harjauksen. Ja siitäkin voi nauttia. Sekä vuonis että hoitaja. Parempaa ilmaa odotellessa voi vaikka lukea hyviä hevoslehtiä, saada vinkkejä seuraavaan ratsastustuntiin, tai tietenkin... siivota... jotta voisi olla pitemmän ajan tallilla hyvällä omatunnolla sitten kun vesisade lakkaa...
Sain viime viikolla kesästä lähtien tekeillä olleen kudotun kesätopin valmiiksi!!! Ainkain yksi asia pois muistilistalta. Kaivelin heti esiin uuden puoleenväliin jääneen käsityön... Ennenkuin ehdin ruveta sitä uutta bambulankaa sotkemaan. :) On niin kivaa suunnitella, ja aloittaa uutta, mutta se vanhan työn päättäminen...
Nyt on kuitenkin viimeisen omenahillon keittäminen ylimpänä listalla. Mars keittiöön!

Onpas outo väritys yo kuvassa. Kun syysilta, viimeisten auringonsäteiden viileässä loisteessa, yöpilvien reunan takaa. Ei ihme että vuonohevonenkin moittii huonoa ruohon saantia. Talvi tekee tuloaan.
Mutta vaikka ratsastuskeli ehkä huononee, niin hevosen kanssa voi aina tehdä työtä. Liikuntaa voi tehdä monin tavoin, ja se on tärkeä kaikille, hevosille kuin ihmisillekin. Sen huomaa hevosestakin, miten tyytyväinen se näyttää olevan kun on saanut tehdä työtä.
Kävin ratsastamassa perjantaina, äitivuoniksen seurassa. Tästä vuonohevosesta taitaa tulla uusi suosikkini. Mitä paremmin ymmärrän sen antamia vihjeitä, sen tarkemmin voin kommunikoida sen kanssa, saada halutut liikkeet läpi. Aina kun yksi "ratsastustunti" on ohi, kun ajatuksissani käyn läpi mitä tapahtui, niin seuraava haaste, tehtävä, pulpahtaa esiin. Ensi kerralla minä keskityn... kokeilen... harjoittelen... Siirtymisiä. Pehmeitä. Siirtymisissä vika on minussa, eniten, tasapaino on joko edellä tai takana, tuskin koskaan oikeassa paikassa... Mutta minä kyllä vielä teen parannuksen! Yritän ainakin!
Ja hevosen kanssa oppii aina jotain. Omasta itsestään. Hevosesta. Kommunikaatiosta. Sama se onko kyseessä akateeminen ratsastustaito, lännenratsastus, centered riding, natural horsemanship...

Tällaiselta näyttää "vanha vuonisharja". Tallin pikkumies oli tänään eka kerta parturissa. Seisoi yllättävän rauhallisena. Ajatteli kai, että olipa korkea aika saada harja leikattu "ettei mua enää kiusata, nyt olen samannäköinen kuin kaikki muut vuonikset". Vaikka onhan se lyhytkin harja vielä vähän kihara.
Lunta maassa, kylmempää. Matkalla talliin, viimeisellä tienpätkällä, kävelimme silmät maassa: Kukahan on täällä kävellyt, nuori neiti Vuonis vaiko pikkumies? Ja kenen nämä isommat kavionjäljet? Lumi tuo uusia ajatuksia, uusia arvoituksia, tullessaan. Ja jäätä vesipaljussa. Sen kanssa saa nimenomaan leikkiä, on parempi kalastaa jääpalat pois, että vesi pysyy pitemmän ajan... vetenä, mutta hanskojen kastumista pitäisi välttää.
Kunnon vaatteet päälle vaan, niin ulkonakin pysyy lämpimänä.

Nyt alkaa siis syyskausi oikein kunnolla... ulkona sataa räntää, Stampe-pupulle pitää ottaa vähän heinää kesän sadosta. Vaikka löysinkin talon takana kukkapenkistä meheviä voikukanlehtiä. Onneksi en ollut niin tarkka kesällä kukkapenkkien suhteen... siihen jäi paljon pupuruokaa! Mutta kylmä tuuli sai Stampen epäröimään, kannattaako tulla ulos puukopista syömään? Niin voisi melkein itsekin ajatella. Kuitenkin, kunhan laittaa kunnon vaatteet päälle niin kyllä siellä ulkona pärjää, ainakin puolisen tuntia.
Mitähän kevään varsa ajattelee ensilumesta? Hänhän ei ole koskaan ennen nähnyt semmoista, tai tuntenut korvissaan ja silmissään... Pitäisi melkein mennä kysymään...

Eilen olin taas parturin hommissa :). Huomasin yhtäkkiä seisovani vuonohevosen edessä sakset ja kampa kädessäni. Toisen kerran elämässäni sain yrittää saksia sopivan kaaren suosikkihevoseni niskan koristeeksi. En ollut täysin tyytyväinen tulokseen, tälläkään kertaa, mutta hevonen seisoi rauhallisesti, sain puhua sen kanssa samalla, ja harja ainakin lyheni. Ensi kerralla paremmin, uskotaan.
Mulle tämäkin hetki oli terapiaa :).

Kävin juuri antamassa juotavaa hevosille ja sain päivän kohokohta. Taas kerran. Hevosten parissa. Ymmärrän kyllä miksi puhutaan hevosterapiasta. Siinä on jotain erikoista. Myös ratsastusterapia on minun mielestä ymmärrettävää. Kävin ratsastamassa vuonohevosia maanantaina, ja tunnen vieläkin "ilonsäteitä" siitä hetkestä... kun käyn ajatuksissani läpi mitä kiemuroita ja voltteja ja kokorataleikkaa-kuvioita siellä yritimme. Se antaa niin paljon!

Akateeminen ratsastustaito on myös tärkeä osa tätä terapiaa. Kun yritetään mahdollisimman "pienin elein ja vähimmin voimin" (=mun oma sananvääntö!) saada hevosta kuuntelemaan, tottelemaan, liikkumaan mahdollisimman pehmeästi... Pehmeys siinä ajattelutavassa ja yritys yhteisymmärrykseen hevosen kanssa muuttaa omatkin ajatukset pehmeämmiksi, ainakin luulen näin. On pakko ajatella pehmeästi. Ja sitten on se ilo, kun huomaa hevosen ymmärtävän, ja tekevän ilomielin sitä mitä siltä pyydetään.

Suuri haaste omalle kärsivällisyyden puutteeseen...

Eilen oli se niskakipu. Tänään kävin ratsastamassa. Nyt ei ole enää kipua! Kyllä se piilee siinä jossain, mutta se ei häiritse. Sain lämpöä, verryttelyä, liikuntaa. Hevosen hoitamisesta, kavioiden puhdistamisesta, harjaamisesta, vesipaljujen täyttämisestä, hevosen kanssa juttelemisesta...
... ja ennen kaikkea ratsastamisesta. Piti saada hevonen kuuntelemaan, rentoutumaan, mutta myös juoksemaan pahimmat energiat pois, jotta se olisi "tasapainossa" seuraavan ratsastajan noustessa selkään. Paljon ravia ympyröissä ja välillä pitkin askelin ulkoradalla. Ja sitten taas pieniä taivutuksia käynnissä, kiemuroita koko radan leveydellä. Lyhyt ratsastushetki, mutta paljon sisältöä. Siltä tuntuu nyt jälkeenpäin. Arvokasta!

Aamulla kun heräsin, minulla oli tosi jäykkä niska. Kun tämä tassu tuli sisään aamupuurolle, laitoin sen niskkaani makaamaan, jotta kuuluisa "kissanturkislämmitys" tepsisi mun kipuun. :) Kissa oli ensin vähän mietteliäs, mutta aika pian se alkoi kehrätä. No, nyt niska ei parantunut niin äkkiä, oli sentään pakko mennä töihinkin...

Toinen hyvä lääke olisi kolmen tunnin metsäratsastus, tai ainakin pari tuntia kovempaa menoa kentällä. Muistan muutama vuosi sitten kun niska ja olkapäät olivat ollet muutaman päivän tosi ikävässä kunnossa. Olin jo tilaamassa hoitoajan naprapaatille, kun sain kyselyn lähdenkö noin viiden tunnin metsälenkille vuonohevosen selässä. Lähdin, enkä tarvinnut muuta hoitoa. Kun tulin hikisenä kotiin olin hyvässä kunnossa :).

Hevoslauma matkalla laitumelta toiselle. Pieni vihreä metsäpolku kivineen puunjuurineen. Jos tiedossa on tosi maukasta heinää, niin metsästä kuuluu kova meteli, oksat katkeavat kavioiden alla ja maa tärisee. Mutta yleensä matka kulkee rauhallisesti. Johtaja tietää, että saa parhaimmat heinät jokatapauksessa, menkööt toiset edellä...

Laitumien välisellä veräjällä on mukavaa seisoa kun lauma saapuu. Jotkut ryntäävät ohi, toiset pysähtyvät moikkaamaan. Ei kuitenkaan pidä paheksua, jos kukaan ei ehdi jutella pitempään. Odotettavissa on sentään ruokaa ja juomaa...

Kävin muutenkin pari päivää sitten aidan sisäpuolella vuoniksia tervehtimässä. Toisessa kädessäni oli oksasta tehty raippa, varmuuden vuoksi. Yksi ystävällinen vuonisherra on kyllä muuten tosi mukava ja juttelunhaluinen, mutta hän unohtaa mihin panee isot kavionsa ja mihin päänsä työntää. Siinä saa helposti ainakin mustelmia, jos ei ole raippa ilmoittamassa sopivat välit.

Nuorin vuonisherra, kolme kuukautta vanha hurmuri, tuli tietenkin tervehtimään. Sitten hän asettui mun viereen seisomaan ikään kuin odottaen rapsutuksia siellä täällä. Minä tietenkin vastasin silittämällä ja koskettamalla joka puolella, korviin tosiaan en saanut koskea sen enempää, mutta muuten. Oli ihan hyvä luoda kontaktia. Sitten isompi vuonisherra tuli moittimaan asiaa. Taisin olla epäoikeudenmukainen... :).

Hetki hevostarhassa oli tosi mukava, rentouttava. Sellaista lääkitystä kaipaan lisää :).

Syksy parhaimmillaan. Ei liian kylmää. Ei liian märkää. Ei vielä liian pimeää.
Omenoita nurmikko täynnä.
Pakastin täynnä. Mitähän pohjasta löytyisi inventoinnissa?
Keväällä unholaan jääneet käsityöt etsitty ensi viikolla alkavaa "tytön kuskaamista harjoituksiin + odotusaikaa" varten. Se taisi olla kesäneule, jonka valmiiksi tulo jää ensi kevääksi... :) Kuten niin usein käy!
Nyt syyssää kutsuu ulos!
Ehkä sienimetsään lisää hiekkatatteja poimimaan. Tai variksenmarjoja syömään! Ovat tosi isoja ja maukkaita nyt! Eilen saatiin puolukoita, mutta lisää voisi poimia vain sen "puolukoita käsi täynnä" -tunteen takia.
Taidan kyllä olla eniten syyssävyinen ihminen!