Onpas outo väritys yo kuvassa. Kun syysilta, viimeisten auringonsäteiden viileässä loisteessa, yöpilvien reunan takaa. Ei ihme että vuonohevonenkin moittii huonoa ruohon saantia. Talvi tekee tuloaan.
Mutta vaikka ratsastuskeli ehkä huononee, niin hevosen kanssa voi aina tehdä työtä. Liikuntaa voi tehdä monin tavoin, ja se on tärkeä kaikille, hevosille kuin ihmisillekin. Sen huomaa hevosestakin, miten tyytyväinen se näyttää olevan kun on saanut tehdä työtä.
Kävin ratsastamassa perjantaina, äitivuoniksen seurassa. Tästä vuonohevosesta taitaa tulla uusi suosikkini. Mitä paremmin ymmärrän sen antamia vihjeitä, sen tarkemmin voin kommunikoida sen kanssa, saada halutut liikkeet läpi. Aina kun yksi "ratsastustunti" on ohi, kun ajatuksissani käyn läpi mitä tapahtui, niin seuraava haaste, tehtävä, pulpahtaa esiin. Ensi kerralla minä keskityn... kokeilen... harjoittelen... Siirtymisiä. Pehmeitä. Siirtymisissä vika on minussa, eniten, tasapaino on joko edellä tai takana, tuskin koskaan oikeassa paikassa... Mutta minä kyllä vielä teen parannuksen! Yritän ainakin!
Ja hevosen kanssa oppii aina jotain. Omasta itsestään. Hevosesta. Kommunikaatiosta. Sama se onko kyseessä akateeminen ratsastustaito, lännenratsastus, centered riding, natural horsemanship...