Tähän sopisi heppakuvia, iso kasa, mutta nyt on muuta tekemistä kuin kuvien siirto mapista blogiin. Ulkona paistaa aurinko. Lehtiharava odottaa jo. Ja jos onnistuu niin saan isotassuisen kissan seuraksi puutarhahommiin.

Otin pari lomapäivää. Oli pakko. Sisimpäni huusi sitä.
Nyt olen käynyt ratsastamassa pari päivää peräkkäin. Aivan ihanaa. Kropassa tuntuu, mutta sama se.
Eka päivänä yritin ratsastaa kunnolla, tehdä oikein, harjoitella kaikkea. Hevonen tuntui ja kuulosti tyytyväiseltä loppuverryttelyssä. Sellainen ihana lepo olo.
Toisena päivänä päätin olla yrittämättä. Pitkät ohjat. Ei varsinaisia apuja. Ei mikään pakkoa. Mutta hevonen kuunteli yhä tarkemmin. Pieni pikkusormen liikahdus pitkillä ohjilla sai hänet kääntämään korvansa minuun päin, siis mitä sanoitkaan, mitäs minä nyt teen? Näinkö? Ja loppuverryttelyssä, volttien, taivutuksien ja kiemuroiden jälkeen, koin, että pitkin ohjin saa hevosta käynnissä sekä hiipimään hiljaa että kävelemään reippaasti. Kuuliaisuus oli parhaimmillaan.
Edessäni keinui leikattu harja hevosen askeleen tahdissa, korvat kysyivät välillä, tuleeko uusia ohjeita, vai ollaanko vaan? Ollaan vaan, olet tehnyt tarpeeksi tänään, hyvä kaveri, vastasin, ja hevosen pää painui alas nuuskien mahdollista ruohonalkua.