Ulkona on keväinen tuoksu. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Kevätsade houkuttelee pihan vihreyttä esiin koleasta ilmasta huolimatta. Kohta lehtiharavaa ei enää tarvitse käyttääkään. :)

Mutta aikoimukseni on kyllä ehtiä putsata vähän lisää. Huomennahan on perinteinen puutarhapäivä, eikö? Omatekoista simaa löytyy jääkaapista, jos sattuu jano yllättämään. Tippaleipiäkin on hankittu, kaupasta.

Puutarhassa ei kuitenkaan vielä tarvitse tehdä suuria. Luntakin saattaa tulla vielä. Odotetaan, venytetään tätä ihanaa kevät-kesä-vaihetta vielä. Kohta se kuitenkin räjähtää ja yllättää. Nyt nautitaan vaan. Katsotaan. Kuunnellaan.

Tähän sopisi heppakuvia, iso kasa, mutta nyt on muuta tekemistä kuin kuvien siirto mapista blogiin. Ulkona paistaa aurinko. Lehtiharava odottaa jo. Ja jos onnistuu niin saan isotassuisen kissan seuraksi puutarhahommiin.

Otin pari lomapäivää. Oli pakko. Sisimpäni huusi sitä.
Nyt olen käynyt ratsastamassa pari päivää peräkkäin. Aivan ihanaa. Kropassa tuntuu, mutta sama se.
Eka päivänä yritin ratsastaa kunnolla, tehdä oikein, harjoitella kaikkea. Hevonen tuntui ja kuulosti tyytyväiseltä loppuverryttelyssä. Sellainen ihana lepo olo.
Toisena päivänä päätin olla yrittämättä. Pitkät ohjat. Ei varsinaisia apuja. Ei mikään pakkoa. Mutta hevonen kuunteli yhä tarkemmin. Pieni pikkusormen liikahdus pitkillä ohjilla sai hänet kääntämään korvansa minuun päin, siis mitä sanoitkaan, mitäs minä nyt teen? Näinkö? Ja loppuverryttelyssä, volttien, taivutuksien ja kiemuroiden jälkeen, koin, että pitkin ohjin saa hevosta käynnissä sekä hiipimään hiljaa että kävelemään reippaasti. Kuuliaisuus oli parhaimmillaan.
Edessäni keinui leikattu harja hevosen askeleen tahdissa, korvat kysyivät välillä, tuleeko uusia ohjeita, vai ollaanko vaan? Ollaan vaan, olet tehnyt tarpeeksi tänään, hyvä kaveri, vastasin, ja hevosen pää painui alas nuuskien mahdollista ruohonalkua.

Scillojen vieressä kasvaa rautaa. Siis vaihtoehto pillereihin. Tapaan kerätä näitä polttavia hirviöitä keväällä, kuivattuina ne sopivat leivän päälle (makkaraviipaleen alle piiloon). Silloin ei tarvitse ostaa rautaa apteekista. Näitähän tulee aina, joka paikassa, yhä uudelleen... Jotain hyötyä niistäkin voi olla. Liemikuution kanssa keitettyyn veteen niistä tulee sopiva välipala sämpylän kera.
En siis enää näe punaista vaikka esiintyvät sinnikkäästi puutarhassa. Suurin osa heitän kyllä pois, mutta kun kerran kelpaavat ruoaksi niin en viitsi tuhlata energiaa ajattelemalla negatiivisesti.
Mieluummin keskityn ajatukseni valoisampaan. Jos vain voin.
Bellis auttoi minua tänään ajattelemaan muuta.
Talvitakkikeliä huolimatta se näytti vaaleanpunaisen kukkansa iltapäivän auringonpaisteessa. Lämpöä oli noin viisi plussan puolella. Katso vaikka kuva tässä: mitthobbyrum.blogspot.com. Puutarha herää, kevät tekee tänäkin vuonna tuloaan ajoissa.

Nyt olisi kai korkea aika laittaa lisää siemeniä multaan. Edelliset ovat jo itäneet. Dahliasta ei näy vielä elon merkkejä. Toivon. Viime keväänä en olisi jaksanut odottaa sitä, ellen olisi laittanut muutaman auringonkukan siemenen samaan purkkiin. Kun auringonkukat alkoivat näkyä, niin dahliakin osoitti elämänhalunsa. Ja siitä tuli kesän ilopilleri, niin tummanpunainen kuin se olikin. Mutta "itse herätetty" eloon talviunen jälkeen on jotain erikoista. Eihän meillä niin suotuisa perunakellari ole, vai onko?

Tallivuoroja on mahtunut tähän viikkoon muutama. Hevosen selkään en ole ehtinyt, mutta vuonohevosten talvikarvaa olen tuonut kotiin aikamoisen määrän. Ja jo vain se, että saa tehdä vähän sitä ja tätä tallin ympärillä, pientä hyödyllistä, tekee hyvää.

Oma piha on toinen juttu. Mutta kyllä minä täälläkin rupean haravoimaan. Vaihdoin kesäverhot ikkunaan tänään, joten piha näkyy nyt paremmin, muistuttaen minua ... Jospa lähtisin vielä ulos korjaamaan pois nuo vanhat oksat tuosta nurkasta...

Ulkona sataa lunta ja pohjoistuuli on vihainen. Se tietää että kevät tekee tuloaan kaikesta huolimatta.

Jos ei tee mieli vetää taas talvitakki kaapista, niin voi aina tehdä kuin kissat. Löytää mukava tuoli, mukava asento, ja vaipua unten maailmaan.

Tai katsoa vanhoja kuvia. Suunnitella kesän suosikkitoppi, onhan niitä lankakeriä kaapissa vaikka kuinka paljon. Sellainen yksinkertainen, t-paidan päälle vedettävä, ilmava, mukavan värinen. Minulla on idea. Katsotaan tuleeko siitä mitään...

Joskus on vain pakko katsoa vanhoja kuvia. Uppoa viime kesän kauneuteen. En muista säästä mitään, mutta kukat!! "Ethän unohda minua..."

Mikä suosikkikukka tämä kesä tuo tullessaan? Tai yllätys. Minkä takia nuppu on roosa, kukkahan on taivaansininen!! Viime kesänä toin lapsuuteni kotinurkilta akleijan. Yksi nuppu alkoi pikkuhiljaa varoittaa, se oli selvästi keltainen! Minähän en tykkää keltaisista kukista yleensä... Pieni pettymys alkoi kasvaa sisimmässäni...

Nupusta tulikin kuningatar. Kermanvalkoinen. Aivan ihana!

(Akleijan kuva näkyy toisessa blogissani, mitthobbyrum.blogspot.com, jos kiinnostaa.)

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen...
Ei enää kauan...
Eilen kiuru huusi: "Kevät on tullut, usko pois!"